sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Valmentajakateuden vähennystalkoot.


Jo aikaa sitten kun ensimmäisen kerran kun otin yhteyttä erään joukkueeni pelaajan toisen lajin valmentajaan, sain vastauksen että mikäs vitsi tämä on, oletko tosissasi? Kesti pitkän tovin ja keskustelua puoleen ja toiseen että molemmat olivat samalla lähtöviivalla sen suhteen että kumpi on syömässä kummankin pöydästä. Julkea ehdotukseni oli yhdistää tai ainakin yhdenmukaistaa harjoitussuunnitelmia, niin että toisen lajin harjoitteet tukisivat toisen lajin kehitystä.

Onko niin että lähtökohtaisesti eri lajien valmentajat haluavat joukkueeseen sitoutuneita pelaajia, ja näin ollen kaikki toisen lajin aktiviteetit ovat rasitteita ja esteitä oman joukkueen tiellä kohti menestystä?

Monipuolisuus on useasti avain nousujohteiseen trendiin niin fyysisten kuin lajinomaisten taitojen kehityksessä, mutta silti usein monilajisuus nähdään uhkana. Pahimpana seurauksena voi olla ns. kakkoslajin kuoleminen ja urheilijan keskittyminen liian aikaisin päälajiin. On toki myönnettävä että on lajeja joiden ominaisuudet ja niiden kehitys ovat tietystä näkökulmasta katsottuna ristiriidassa keskenään. Tällöinkin voidaan helposti tehdä päätös mitä ominaisuuksia painotetaan ja mitkä jätetään vähemmälle huomiolle - ilman että pakotetaan innokasta nuorta urheilijaa luopumaan toisesta mieliharrastuksestaan.

Joka tapauksessa, harjoituskaudella on tiettyjä rytmityksiä joiden yhdenmukaistaminen on hyvinkin mahdollista riippumatta lajien ”puuttuvasta” synergiasta. Voisiko lajien välistä symbioosia parantaa sillä että ei vaadittaisi repivää kovaa reeniä pelaajalta jonka toisen lajin suunnitelmissa on palauttava jakso. Tai sillä että toisessa lajissa tarvittavia henkisiä ominaisuuksia korostettaisiin toisen lajin avulla. Esimerkkinä tästä voisin viitata erääseen kahdenkeskeiseen suunnitelmaan eri lajivalmentajien kesken, että yritettäisiin päästä yleisurheilijan ”dieselmäisestä” suoritustyylistä eroon luomalla hänelle jalkapalloharrastuksessa sähäkämpää peliroolia, ja harjoitella sen mukaisesti.

Oma lukunsa on urheilijat joilla tapahtumia on niin paljon että joka päivä joutuu tekemään päätöksen että kumpaan suuntaan kumartaa ja kumpaan pyllistää. Tämänkin kokeneena täysin aukoton ratkaisu oli lajivalmentajien yhteinen suunnitelmallisuus, kalenteri joka kertoi ilman syyllisyyden tuskaa että minä päivänä oli ykköslajin vuoro, ja milloin kakkoslajin. Ja kaikkein tärkein, milloin urheilijalle suotiin lepopäivä.

Valmentajat voisivat ottaa kaiken irti toisen lajin tietotaidosta ja valmentajakateuden sijaan nauttia toisen lajin tuomasta hyödystä. Väitän että yhteinen suunnitelmallisuus ja valmentajien yhteistyö:

- Parantaa urheilijan jaksamista jos rytmitys on toisia lajeja tukeva
- Vähentää loukkaantumisriskiä kun rasitus, lepo ja harjoittelutyylit ovat tasapainossa
- Vähentää henkisiä rasitteita kun joka paikkaan ei tarvitse aina ehtiä
- Oppia eri harjoitusmetodeja ja monipuolistaa oman harjoittelua niitä soveltamalla
- Ylläpitää monipuolisuutta (mikä vaikuttaa kaikkiin edellisiin kohtiin)

Itse valmennan jalkapallojoukkuetta jossa pelaa useampi yksilö- tai joukkuelajin harrastaja jolle futis on selkeä kakkoslaji. Yhteistyö eri valmentajien kanssa on mahdollistanut sen että sen sijaan että pelaajaa ystävällisesti ”ohjeistetaan keskittymään omaan lajiin” - harjoituksemme tukevatkin nyt ykköslajin tavoitteita - tai ainakin on häiritsemättä sitä. Osa harjoituksista tehdään yhdessä, osa oman lajin ehdoilla. Esimerkiksi voimaharjoittelu tehdään omien valmentajien valvonnan alaisuudessa, mutta esimerkiksi hermoston ”monipuolisen herättelyyn” tähtäävät harjoitukset otetaan kiljuen vastaan. Pääasiahan on, että nuori urheilija ei aja itseään piippuun tai altista itseään loukkaantumisille vain sen vuoksi että haluaa miellyttää molempia valmentajia. Jääräpäisesti kahden eri suunnitelman kanssa rehkivä urheilija voi vilpittömällä ahkeruudellaan hidastaa molempien lajien kehitystä.

Valmentajat, se ei vaadi kuin yhden puhelun!

 

 

 

perjantai 21. lokakuuta 2016

Valmentajan tehoviikot!


Kauden viimeinen peli takana ja takki on tyhjä. Oli kausi sitten menestyksekäs tai vaikea, houkuttelee syystauolle pääsy jo aktiivisempaakin harjoittelijaa. Suin päin ei tauolle yleensä rynnätä ja useasti pidetäänkin vielä viikko kaksi harjoituksia jossa valmistaudutaan kauden päättämiseen joko tiukalla loppukirillä tai pehmeällä laskulla, joukkueesta ja sen fiiliksistä riippuen. Useasti syystauko tulee sopivaan aikaan sillä loppusyksystä yksittäisten pelaajien kuormitus kasvaa puolivahingossa loukkaantumisten ja muiden poissaolojen harventaessa pelaavaa rosteria. Tauko, oli se sitten viikon taikka kaksi, tekee hyvää pelaajille. Vaikka viimeisissä reeneissä voi motivaation rippeet hakea uomiaan, täyttyy energian ja motivaation varastot lyhyen taon aikana niin että kahden viikon tauko alkaa tuntua jo liiankin pitkältä. Samalla saadaan huilia väsyneille lihaksille ja ehditään toipua rasituksista ja ehkä jopa vammoistakin. Vielä kun koulustakin saattaa olla loma samaan aikaan, on kyse kokonaisvaltaisesta palautumisesta.

Valmentajalle tauon alkaminen tarkoittaa puolestaan tehoviikkojen alkamista. Palautteen keräämistä, jatkosuunnitelmien utelua ja kymmeniä tai ehkä jopa satoja viestejä ja puheluita. Onko koko joukkue jatkamassa vai tuleeko pelaajistoon muutoksia, onko valmennusryhmä muuttumassa ja löytyykö taustat? Nouseeko tavoitetaso vai onko harrastustoiminnan ylläpitäminen pääasia? Onko muualta tulossa pelaajia ja jos on niin heidän tasoon ja tekemiseensä tutustumista. Onko useamman lajin harrastajia ja minkälaiset heidän harjoitussuunnitelmat ovat? Suostuvatko heidän valmentajansa yhteistyöhön? Analyysi edellisestä kaudesta pitää tehdä viimeistään tässä vaiheessa kun korjaavia toimintoja suunnitellaan seuraavalle kaudelle. Mikä toimi ja mikä vaatii vielä kovasti työtä? Mikä ryhmän tärkein kehityskohta on ja miten sitä painotetaan henkilökohtaisten ominaisuuksien kanssa. Mikäli valmentaja haluaa selvitä talven ja kevään kunnialla ja toteuttaa määrätietoista kehityssuunnitelmaa, on tehoviikot vuoden tärkein ajanjakso valmentajan kalenterissa.  

Ajatustyötä tehdään lähes tauotta, muistiinpanoja ja pieniä ideoita pitää prosessoida osaksi isompaa kokonaisuutta. Kokeillaanko taas jotain uutta millä saan pelaajien mielenkiinnon kohdistettua myös niihin asioihin jotka eivät talven pimeinä aikoina oikein jaksaisi kiinnostaa? Miten saadaan puutteet fysiikassa korjattua? Painotetaanko pallotaitoon vai joukkuetaitoon? Kysymyksiä riittää ja niitä pitää miettiä. Kun kaikki palapelin osat ovat kasassa, alkaa kokonaiskuvan kasaaminen. Pienimmillä junnujoukkueilla palapelin palasia on luonnollisesti vähemmän, mutta kasauksen jälkeen KUVAN PITÄÄ OLLA YHTÄ SELKEÄ kuin edustusjoukkueiden kuvan vaikka heidän pelissään on huomattavasti enemmän paloja. Palapelin rakentaminen aloitetaan yleensä reunoilta, jotta ymmärretään mittasuhteet ja kuvan koko. Samoin valmennussuunnitelman kasaaminen tarvitsee heti aluksi sovittavat ja muuttumattomat reunat. Mikä sarjataso? pelaajien määrä ja taso? valmentajien määrä? harjoituspaikat ja käytettävissä olevat rahat? Vasta kun kaikki reunat ovat kasassa, ymmärtää kuvan ja kasaus helpottuu.

Pelaajat tulevat kauden ensimmäisiin harjoituksiin tietämättä usein sitä että se mitä tehdään kolmena ensimmäisenä viikkona, pohjustaa seuraavaa kolmea viikkoa ja niin edelleen. Teemojen mukaan tehdyt harjoitukset ja niiden vaatimat ominaisuudet tukevat työtä joka on suunniteltu tehtäväksi vasta helmikuussa. Uudet harjoitteet pakottavat ajattelemaan ja toimimaan niin että se kehittää määrätietoisesti joukkueen tavoitetason saavuttamista sitten kesällä.  Halliin tai kentälle ei tulla vain potkimaan palloa vaan rakentamaan suunniteltua kokonaisuutta. Ilman reunoilta aloitetun palapelin kasaamista talvi on pelkkää kunnon kohottamista, ei määrätietoista harjoittelua.

Ja nyt tärkeä tieto! Rakentaminen on vaikeaa mikäli palapelin valmis kuva on vain valmentajan tiedossa. Jos pelaajilla, apuvalmentajilla, vanhemmilla, junioripäälliköllä, rahastonhoitajilla, sponsoreilla ja muilla sidosryhmillä on vain kasa toisiinsa sopimattomia palasia, on työtä hankala ymmärtää ja arvostaa. Työ muuttuu mielekkääksi ja ahkeroimisen arvoiseksi kun raamit ovat tiedossa ja jokaisella on selkeä mielikuva lopputuloksesta.
Hyvää syystaukoa pelaajat ja tsemiä tehoviikoille valmentajat!

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Reenitempo vai pelitempo, vai sama asia?

Lajeissa joissa suoritus ja sen arviointi perustuu lähes yksinomaan aikaan, on olennaista että suorituksen nopeuteen kiinnitetään huomiota. Sen sijaan lajeissa joissa suoritusta ei mitata siihen kuluneella ajalla, tai muulla mitattavissa olevalla määreellä, on haasteellista pitää harjoitustilanteen suoritustempo haluttuun vaikutukseen nähden optimaalisena.  

Uusien liikeratojen ja suoritustekniikan sisäänajaminen vaatii luonnollisesti sen että keho opetetaan oikeoppiseen suoritukseen hitaalla ja hallitulla nopeudella jossa hermostoon ja lihaksiin rakennetaan haluttu toiminto. Uutta asiaa ei tule, eikä voi oppia parhaalla mahdollisella tavalla jos liike toistetaan heti alusta alkaen jatkuvasti liian suurella nopeudella.  Itse rumpujen soittoa harjoitellessani aloitan uuden ja monimutkaisen kompin sisäänajamisen vain noin 20% lopullisesta nopeudesta. Esimerkiksi jos harjoiteltavana on 1/16 tahtia oikealla kädellä, 1/4 tahtia vasemmalla kädellä, oikean jalan takoessa bassoa tahdin 1 ja 3 iskulla vasemman jalan hoidellessa hi-hat lautasia joka kahdeksannella nuotilla, ei komppia voi suinpäin alkaa soittamaan 160 iskun nopeudella. Sen sijaan hitaasti ja päättäväisesti muodostetaan yhteys niiden hermosolujen ja -ratojen välillä joiden työpanosta tarvitaan halutussa yhdistelmässä. Ensimmäisten yhteyksien onnistuessa tätä yhteyttä aletaan harjoittaa ja ruokkia niin että yhä useammat hermosolut kommunikoivat keskenään ja välittävät viestiä eteenpäin. Määrätietoisesti ja asteittain vauhtia voi kasvattaa ja pian komppi löytyy jo selkärangasta eikä sen osa-alueita tarvitse erikseen miettiä edes nopeuden kasvaessa.

Samalla tavalla pesäpallon näpylyönti, jalkapallon oikeaoppinen haltuunotto tai salibandyharhautus vaatii liikeradan kirjoittamisen keskushermostoon josta se voidaan sieltä myöhemmin käydä lukemassa. Mikäli kirjoitustilanteessa hutkitaan ja keskitytään vain siihen kuinka nopeasti tieto on sieltä luettavissa jää kirjoitettuun 'tiedostoon' virheitä ja tästä syystä toiminto ei ole niin puhdas ja on täten myös herkempi tahattomille variaatioille joita myös virheiksi kutsutaan. Kun liike nopeutuu, myös nämä ns. lukuvirheet kasvavat ja seurauksena on hutilyönti, epäonnistunut haltuunotto tai pallon menetys.

Kun toiminto on opittu ja harjoituksissa on saavutettu tietty suoritusvarmuus, on aika kiinnittää suoritusnopeuteen huomiota. Juniorijoukkueiden harjoituksissa harjoitellaan hyviä harjoituksia ja drillejä ja syötöt ja haltuunotot onnistuvat ja kaikilla on hyvä mieli. Sitten koittaa pelipäivä. Mikäli samat toiminnot eivät onnistukaan enää pelissä ja helpohkot syötötkin tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta tai vastaanottaessa pallo on pyöreämpi ja liukkaampi kuin harjoituksissa, voi yksi syy ilmiöön löytyä harjoitustemmosta. Mikäli pelaaja järjestelmällisesti ottaa pallon vastaan pienessä hölkkävauhdissa, kuljettaa sitä keilojen läpi juuri juoksuksi määriteltävissä olevalla vauhdilla, pitää palloa pitkään ennen laukaisua eikä oletusarvoisesti syöksy maalille ripareille - ei sama voikaan onnistua enää pelissä. Pelissä puolustajia pörrää ympärillä, syötöt tulevat kovemmin kohdalle ja reeneissä kiertämään totutuilla keiloilla onkin nyt mailat ja ne liikkuvat.
On kaksi tapaa tehdä harjoituksen alkuun kuuluva pallokosketusharjoitus. Joko pelaajat paikallaan seisten ja pallo liikkuen kolmiossa verkkaisesti pelaajalta toiselle tai sitten maksimitemmolla, koko ajan syötön suuntaa ja pelaajat paikkaa vaihdellen. Niinkin yksinkertainen asia kuin ohi tai jalan alta lipsahtaneen pallon hakeminen takaisin rinkiin voi tehdä joko hitaasti tai sillä temmolla millä se pelissäkin haettaisiin. Pelaaja joka lähtee hakemaan ohimennyttä palloa hartiat maata viistäen ja syvään huokaisten, ei ehkä ole yhtä aktiivinen tilannekarvaaja pelikentälläkään. Kun haetaan suoritusvarmuutta (siis jo oikeaoppiseksi opetellulle suoritukselle) tulisi mielestäni ylläpitää maksiminopeutta lähes koko ajan. Nopeutta nostetaan ja ylläpidetään aina siihen asti kun krittiinen suoritusvarmuuden raja ylitetään - tästä yksi pykälä vauhtia pois ja hyvä tulee.
Sama pelitemmon ylläpitäminen tulee esiin myös syötön tai vaikkapa pesäpallolyönnin vastaantulossa. Harjoituksissa jossa kukaan muu ei ole tulossa kiinni sinulle tulevaan palloon, tulee pelaajalle herkästi rakennettua toimintamalli jossa palloa jäädään odottamaan kunnes se saapuu kohdalle. Pelitilanteessa samaan palloon saattaakin olla tulossa kaksi kilpailevan joukkueen jäsentä. Pelaajat joilla on vaikeuksia ensinnäkin ymmärtää tulla vastaan tai jopa vaikeuksia saada pallo haltuun mikäli oma liike on kohti pallon tulosuuntaa - on kaksinkamppailussa heti lähtökohtaisesti altavastaajan roolissa.
Henkilökohtaisesti ylläpidän pelitemmon illuusiota (ja täten sen korostamista) siten että uuden joukkueen kanssa reenien aluksi harjoituksia läpikäydessä mainitsen tietyt harjoitukset pelitempoisiksi. Tämän lisäksi varsinkin uuden harjoituksen ollessa kyseessä, mainitsen erikseen että kyseessä on reenitempo. Uuden tekniikan opettelu puolestaan tapahtuu "oppimistemmolla". Myöhemmin pudotan reenitemmon kokonaan pois, ja oppimisen jälkeen aletaan harjoitella pelitempoista suoritusvarmuutta.

Tämän kirjoituksen punainen lanka löytyy toivoittavasti niille lukijoille jotka tuskailevat taitotason heikkenemistä pelitilanteessa. Kun oman joukkueen kesken harjoitellessa itse kullakin tulee helposti vääränlainen mielikuva "turvallisuudesta", ei nopeuteen ja nopeustaitavuuteeen kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Enemmän kuin minulla on käsissä sormia, olen nähnyt juniorijoukkueen valmentajan vetävän harjoituksia joissa sinänsä hyvää harjoitetta alisuoritetaan jatkuvasti liian pienen temmon vuoksi.
Se että nouseeko tempo kepin vai porkkanan voimin, saa jokainen päättää oman joukkueen tuntemuksen perusteella.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Vahvimman ehdoilla, eli epätasaisen joukkueen harjoitukset


Valmentajalle ihanteellinen joukkue olisi tasainen ja samaan yhteisesti sovittuun tavoitteeseen tähtäävä joukkue. Tällöin valmentajalla olisi motivaatiota tehdä hartiavoimin töitä kun tietää että ryhmä imee harjoituksista kaiken sen hyödyn ja tiedon mitä irti saa. Yhtälailla helposti lähestyttävä tilanne on jos kaikki joukkueen jäsenet ovat mukana vain pitämässä hauskaa ja reeneihin tullaan enimmäkseen viettämään laatuaikaa kavereiden kanssa sen sijaan että reenattaisiin hampaat irvessä.
 
Isommissa seuroissa usein jaetaan joukkueet tason mukaan kilpa- ja haasteryhmiin ja tason mukaisiin ikäkausikokoonpanoihin. Vaikka tämäkään toimintamalli ei täysin ongelmaton ja kiistaton ole, on lähtökohtaisesti valmentajalla vakiintunut toimintamalli ja -ympäristö missä toimia. Enemmän haastetta ja vaatimuksia valmentajalle tulee jos joukkueen sisällä tasoerot (niin fyysisesti kuin taidollisesti) vaihtelevat paljon, joukkueen tavoitteiden ja päämäärän ollessa kuitenkin kaikille sama.
Hankalaksi työ tulee jos saman joukkueen sisällä on sekä taso- että tavoite-eroja. Ehkä joukkueen kärki tähtää liigaan, ja häntäpää (kai näin voi sanoa) on mukana vain koska vanhemmat ovat näin määränneet. Tämä lienee varsin yleinen asetelma pienemmillä paikkakunnilla. Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa että joukkueessa on yksi tai kaksi huippua, 80% jotka ovat joukkueessa ryhmän mukana ja pärjäävät siinä varsin hyvin, ja sitten ne joilla harrastukseen ei löydy suurempaa kutsumusta ja intohimoa. Kutsuttakoon tässä kirjoituksessa näitä ryhmiä vaikka ryhmäksi A, B ja C, annetussa järjestyksessä. Tällaisen joukkueen valmentaminen on täynnä haasteita liittyen tasapainoiseen suunnitteluun, molempien ääripäiden motivoimiseen ja yhteisen suunnan löytämiseen, ja vielä niin että A ryhmä säilyttää urheilulliset mahdollisuudet ja motivaation jatkaa aina omalle huipulle saakka.
 
Hieman yleistäen voidaan sanoa että näissä epätasaisissa ryhmissä ryhmä- ja harjoittelukulttuuri rakentuu joko  B ryhmän (enemmistö) tai C ryhmän mukaan. Mennään joko sen mukaan mikä soveltuu suurimmalle osalle ryhmää tai sitten mennään heikoimpien ehdolla. Valitettavan harvoin suunnittelu orientoituu sen mukaan mikä palvelisi ahkerimpia, lahjakkaimpia ja motivoituneimpia urheilijoita. Voi varmaan sanoa että vahvimman mukaan harjoittelu ei ole keneltäkään pois, sen sijaan heikoimman mukaan harjoittelu on iso kompromissi jonka lopputuloksesta kärsii juuri ne jotka harjoituksesta eniten hyötyisivät - tai ainakin haluaisivat hyötyä. Isoilla paikkakunnilla ja isoissa seuroissa nämä motivoituneimmat ja lahjakkaimmat pelaajat olisivat jo ikäkauden kärkiryhmässä mukana, mutta mitä heille tapahtuu pienissä seuroissa joissa resurssit ja pelaajat ovat kortilla. Tähän väliin on hyvä todeta se tosiasia että vain muutama valtakunnan parhaistakaan junioreista pääsee lajin huipulle, saati ammattilaiseksi asti. Mutta haittaako se? Eikö voitaisi sanoa että juniorivalmennuksen tärkein tehtävä on valmistella junioria tulevaisuutta varten, päättyi peliura sitten seuraavaan ikäkauteen tai liigaan asti.
 
Mitä tämä käytännössä sitten tarkoittaa? Se ei tarkoita sitä että harjoituksesta tehdään liian vaikeat, kovatempoiset, raskaat tai monimutkaiset suurimmalle osalle joukkuetta. EI ! Se tarkoittaa että valmentaja käyttää harjoitusten suunnitteluun aikaa ja vaivaa ja suunnittelee harjoitukset joissa saman harjoituksen sisällä voidaan toteuttaa sekä A, B ja C ryhmälle hyödyllisiä toimintoja. Alkulämmittelystä lähtien aina loppuvenyttelyyn asti harjoituksen vaatimustaso voi vaihdella vaikka kaikki tekisivätkin periaatteessa samaa harjoitusta. Pääasia mielestäni on että ei jätetä asioita tekemättä, tai mennä helpoimman kautta vain sen vuoksi että kaikki ei ole tähän halukkaita. Ei jätetä sitä lenkkiä tekemättä vai koska laiskimmat eivät kuitenkaan jaksa/viitsi sitä juosta. Huolellinen alkulämmittely tehdään koko joukkueen voimin sillä pääasia on että jokaisella on lihakset lämpimänä ennen harjoituksen alkua. Venyttelyt tulisi tehdä huolellisesti ja tunnollisesti vaikka ryhmässä puolet eivät sitä näe tarpeelliseksi ja luistavat siitä heti kun valmentaja ei katso. On hyvä muistaa että kokemattomien huolellinen opastus palvelee yhtä hyvin niitä kokeneitakin. Oikeaoppisen venytysliikkeen opettaminen sille jota se ei kiinnosta menee samalla hyvin perille vieressä tilannetta silmäkulmasta seuraavalle pelaajalle joka luuli jo osaavansa asian. Tärkeintä kuitenkin on kertoa että MIKSI näin tehdään.

Mikäli ryhmässä on paljon innokkaita ja taitavia pelaajia, ajautuu harjoittelu helposti ´liian paljon-liian nopeasti´ polulle, eli valmentajat lähtevät motivoituneen ja innokkaan ryhmän mukaan täyttämään heidän toiveita ja ruokkimaan kokeilunhalua. Kokenut valmentaja tietää että hyvän joukkueen ja hyvän pelaajan tunnistaa siitä kuinka hyvin aivan perusasiat ovat hallussa!! Tästä syystä ei välttämättä ole täysin huono asia että joukkueessa on myös niitä jotka kaipaavat vielä enemmän sitä perusasioihin perehtymistä ja ryhmädynamiikka pitää huolen siitä että perustaitojen hiomiseen pitää palata yhä uudelleen ja uudelleen. Perusasioiden hallitseminen kun on lähtökohtaisesti se ainoa asia joka antaa edellytykset toimivaan joukkuepelaamiseen. Pelaaja joka tekee yhdessä harjoituksessa kymmenen rabonaa tai rainbow kikkaa, mutta ei käytä koko viikon aikana vasenta jalkaa kertaakaan koska ei sitä oikeastaan osaa, ei voi olla koskaan täydellisen hyvä pelaaja. Perusasioiden harjoitteleminen ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita että harjoituksissa keskitytään siihen B tai C ryhmään. Kyse ei siis ole pelkästään siitä että MITÄ vaan myös MITEN ja MIKSI.

A ryhmän mukaan harjoitteleva joukkue
- Harjoittelee paljon perusteita ja tekee paljon toistoja
Esimerkiksi perus kolmiopeli jalkapallossa tehdään pelitemmolla, molemmat jalat käytössä, hyvässä peliasennossa. Huono suoritus puolestaan tehdään seisovin jaloin, jutellen, vain parempaa jalkaa käyttäen ja hitaalla temmolla. Sama harjoitus mutta ero tulee siitä MITEN se tehdään.

- Harjoituksissa työvaiheeseen keskitytään täysillä, lepovaiheessa voi keskittymistaso laskea hetkeksi.
Suoritus kestää yleensä 10 - 30 sekuntia. Ennen omaa vuoroa pelaaja seuraa edellisen suorituksen, on heti valmiina ja keskittyy harjoituksen aiheeseen ja pyrkii toteuttamaan haettua asiaa. Huono suoritus puolestaan alkaa yleensä juttelulle jonossa seuraavana olevien kanssa, valmentajan huomautuksesta liikkeelle lähtien, ja täysin tietämättömänä että mitä oikeastaan piti tehdä.

- Asenne pysyy koko ajan samana, oli suoritusvuorossa kuka tahansa
Suorituksen onnistumisella ei ole merkitystä, pääasia on että valmentaja tietää mitä odottaa ja vertaa suoritusta siihen ja antaa palautetta sen mukaan. Huippupelaaja saa yleensä kehut vaikka hänen tasollaan suoritus oli keskitasoa tai suorituksen päättyessä kovaan mutta epätarkkaan laukaukseen, kun taas häntäpään pelaaja usein saa vain negatiivista palautetta vaikka esimerkiksi tällä kertaa tukijalka löytyi potkun aikana juuri oikeaan kohtaan.

- Joukkue tietää mitä harjoitellaan, miksi harjoitellaan juuri näin ja mitä asioita harjoituksesta haetaan.
Joukkue tietää kokonaisuudessaan että mitä ominaisuutta kyseisellä harjoituksella haetaan, huonossa suorituksessa joukkue ei edes tietä onko harjoituksen varsinainen tarkoitus olla maalintekoharjoitus vai yritetäänkö tilanteesta löytää oppilaille jotain oivalluksia. Sama harjoitus mutta ero tulee siitä että tiedetään että MIKSI näin tehdään.

Epätasaisen ryhmän harjoituksen suunnitteleminen vaatii valmentajalla mielikuvitusta ja vaivannäköä, sekä tietoa sitä ketkä kulloinkin on reeneissä mukana. Harjoitteluaikaa on turha käyttää pienryhmien jakoja suunnitteluun kun tasaiset ryhmät voi tehdä etukäteen. Valmentajan on hyvä miettiä harjoituksille teemat ja antaa palaute sen mukaisesti, eikä pelkästään teettää perusharjoitteita vain toistojen vuoksi. Mikäli ryhmälle haetaan harjoituksissa parempaa peliasentoa, on ennen pallollisia harjoituksia hyvä tehdä jokin täysin asennon hallintaan liittyvä harjoite/peli ja sen jälkeen ottaa opittu suurennuslasin alle seuraavissa harjoitteissa ja harjoituksissa.

Harjoitukset näyttävät ulkopuolisen silmin täysin samalta, mutta erona on että nyt keskitytään A ryhmän mukaan harjoittelemiseen.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Vastuun jakaminen, eli maalimäärän puolittaminen

Taktiikka! Masa kärkkyy paitsiorajalla, kun pallo saadaan omille, pitkä läpisyöttö ja Masa pistää alanurkkaan.
 
Aika moni junnujoukkue kaikissa ikäluokissa lähtee lähtökohtaisesti voittamaan ottelua. Vastaavasti lähes kaikissa joukkueissa on yksi tai kaksi muita selkeästi parempaa pelaajaa, jonka fyysiset ominaisuudet tai tekninen osaaminen on ylivertaista joukkuekavereihin verrattuna. Koska voittaminen on keskimääräisesti häviämistä mukavampaa on joukkueen valmentaja usein houkutukselle altis ja laittaa Masa peliin näkyvimmälle paikalle tekemään voittoon tarvittavat maalit. Kun Masa on liekeissä, on laidoille ja puolustuspäähän piilotetut heikommat pelaajat mielissään kun voittoja tulee. Yhden pelaajan ylivertaisuuteen perustuvia joukkueita olen nähnyt paljon, ja valitettavan usein juuri sellaisissa pienissä seuroissa jossa pelitoiminta on aktiivista aina D-ikäryhmään saakka, jonka jälkeen huomataan että ensi vuodeksi meillä ei ole joukkuetta kasassa.
Syy yhteys näiden kahden asian välillä on mielestäni valitettavan selvä.
 
Yhden pelaajan varassa pelaava joukkue toimii aina siihen asti kunnes vuosia toiminut taktiikka eituokaan totuttua tulosta ja Masan ruuti kastuu. Ehkä ikäluokasta seuraavaan siirtyminen tarkoittaakin että vastassa on kasvupyrähdykset jo kokeneet puolustajat ja muutenkin nopeampi peli. Tai sitten voi käydä niin että Masa houkutellaan naapuriseuraan ja vanha joukkue jääkin tyhjän päälle. Tai sitten se pahin vaihtoehto että ns rivipelaajat kyllästyvät olemaan Masan varjossa, ilman suurempia onnistumisen iloja tai pelillisesti paikallaan junnaten, ja lopettavat hyvän harrastuksen. 12-13 vuotiaana mielenkiinto pikkuhiljaa siirtyy muihinkin asioihin, ja mikäli liikuntaharrastus ei motivoi eikä ole haastava ja onnistumisen nälkää ruokkiva, vie muut harrastukset pidemmän korren. Pienissä seuroissa tämä tarkoittaa lähes poikkeuksetta joukkueen loppumista.
 
Jos nuoren juniorijoukkueen ei olisikaan ihan pakko voittaa jokaista otteluaan, olisi huikea nähdä seuraavanlainen kehityssuunta kentällä. 'Kuningas ei ole se joka tekee maalin, vaan se joka tekee jäätävän hyvän esityön siihen'!  Kun Masa tekee maalin, moni valmentaja huutaa ja ylistää Masaa ja tuulettaa näkyvästi muiden pelaajien edessä. Hyvin usein hyvää tarkoittanut valmentaja sivuuttaa sen seikan että kolmenkymmenen sekunnin aikana ennen Masan maalia saattoi kaksi ei-niin-näkyvässä roolissa olevaa pelaajaa onnistua suorituksessaan jäätävän hyvin ja näin vahvasti tuonut oman tärkeän panoksen maalin syntyyn. Valitettavan usein lienee tosiasia se että tämä valmentajalta saatu jakamaton huomio ja jalustalle nostaminen on yksi syy siihen miksi kärkihyökkääjän paikalle on enemmän tunkua kuin pakin tontille, vaikka pakin paikka se vasta tärkeä onkin. Ja selvähän se on kaikki haluavat onnistua ja saada siitä kunniaa.

Tästä huolimatta, joukkue tarvitsee tähtipelaajansa, seura tarvitsee näkyviä huippupelaajia, koko laji tarvitsee niitä ja Suomen maajoukkueeseen tähtäävä pelaajapolku tarvitsee kuollakseen niitä. Ruotsin tähti Zlatan tuskin olisi jäänyt sivustakatsojan rooliin omissa junioripeleissään, tai jos olisi jäänyt niin ei olisi niin loistava pelaaja nykyisin. Tämän kirjoituksen punainen lanka ei olekaan tähtiaineksen sammuttaminen, vaan päinvastoin pelaajan ominaisuuksien parantaminen tuomalla lupaavalle pelaajalle paremmat lähtökohdat ponnistaa ylöspäin.
 
Vastuun jakaminen tasaisesti joukkueen kesken saattaa tarkoittaa ehkä vähemmän läpiajosta tehtyjä maaleja, vähemmän voitokkaita otteluja ja ehkä jopa vähemmän pokaaleja omaan palkintohyllyyn. Mutta sillä on yksi ylivertainen hyöty verrattuna vanhaan taktiikkaan.
 
Se nimittäin pakottaa valmentajan miettimään asioita, se pakottaa joukkueen opettelemaan järkevää ja kurinalaista pelaamista ja se pakottaa rivipelaajat koskemaan palloon enemmän kuin ennen. Oikean ja taktisesti viisaamman pelityylin ymmärtäminen antaa tulevaisuutta ajatellen myös niille huippupelaajille paremmat eväät pärjätä juniori-iän loppuvaiheessakin. Koko ikänsä paitsiorajalla kärkkyneellä Masalla on keskimääräisesti enemmän työsarkaa omassa pelissä kuin niillä jotka ovat kantaneet vastuuta tasaisessa joukkueessa jossa taktinen vastuu on sälytetty myös joukkueen muille jäsenille.
 
Suurin hyöty vastuun jakamisesta on kuitenkin se että niitä tähtipelaajien varjoon jääviä pelaajia olisi paljon vähemmän. Ja jos niitä on vähemmän, olisi vähemmän myös niitä jotka lopettaisivat harrastuksen jo ennen ikää jossa jyvät alkavat erottua akanoista, ja ennen sitä vaihetta nuoren urheilijan elämässä jossa pyyteetön ja määrätietoinen harjoittelu ajaa pelkkään lahjakkuuteen nojaavan ohi.

Eli tiivistäen: voittamiseen tähtäävä peluutus sen sijaan että opittaisiin oikeasti pelaamaan - pahasta!
Vastuun jakaminen ei ole huippupelaajalta pitkässä juoksussa mistään pois, päinvastoin se luo paremmat edellytykset monipuoliseen peliajatteluun ja harjoitteluun.
 
Kunnianhimoisen ja voitontahtoisen juniorin mielenkiinto lajia kohtaan on kyettävä ylläpitämään muullakin tavalla kuin tarjoamalla tälle maalintekijän roolia hinnalla millä hyvänsä. Tämä vaatii valmentajalta vain mielikuvitusta ja tahtoa tehdä pidemmälle ajateltuja suunnitelmia joukkueen peluutuksessa.
 


lauantai 7. helmikuuta 2015

Muistitko kertoa että MIKSI?

Koko sen ajan kun olen harrastanut juniorivalmennusta, olen seurannut myös toisten valmentajien työtä. Ensimmäisten joukkueitteni kanssa luonnollisesti lähes kopioin kokeneempien konkareiden harjoituksia ja erilaisia drillejä ja niitä jauhettiin joukkueen kanssa paljon. Kun kokemusta ja itseluottamusta kerääntyi, pystyin improvisoimaan ja kehittämään harjoituksia hieman uuteen suuntaan ja näin monipuolistamaan harjoittelua.  Kesti kuitenkin useamman vuoden ajan ennen kuin ymmärsin mikä olennainen tekijä toimivasta harjoituksesta puuttui.

Harjoitus voi olla täydellinen – siinä on paljon toistoja ja sopivan lyhyet palautumiset aina toistojen välillä. Siinä voi olla useita eri pelitilanteita ja –alueita palvelevia toimintoja, se voi olla yhtä samaan aikaan taktinen harjoitus joka kuitenkin aktivoi lajitaitoa. Mutta vaikka joukkue kuinka hyvin toistaisi kentällä valmentajan näkemystä harjoituksesta, saattaa olla että vain muutama pelaaja ymmärtää että MIKSI tässä liikutaan näin, MITÄ asiaa tässä varsinaisesti haetaan ja yritetään oppia ja MIHIN asioihin pelaajan pitäisi harjoituksessa kiinnittää huomiota.

Varsinkin uuden harjoituksen parissa on hyvä käydä harjoitus läpi joukkueen kanssa, mielellään ensin taktiikkataulun kanssa ja sitten vielä ´kädestä pitäen´ kentällä. Jos puolustustilannetta harjoitellessa puolustajat eivät ymmärrä minkä vuoksi pakkien pitää kaventaa vaan tekevät sen vain kun reeneissä niin käsketään tehdä, eivät he koskaan opi soveltamaan tietoa nopeissa pelitilanteissa. Ja kun hyökkäyksiin käsketään tehdä leveyttä, pelaajat levittyvät vailla syvempää ymmärrystä että miksi näin tehdään ja minkälaista hyötyä sillä haetaan. Jos pelaajaa ja joukkuetta ruokkii pienillä informaation murusilla, he ovat pakotettuja prosessoimaan tietoa ja miettimään asioita. Ja kun pelikokemusta ja –näkemystä kertyy, he pystyvät tekemään omia ratkaisuja ja parhaassa tapauksessa kokevat pieniä ahaa-elämyksiä jotka tekevät heistä parempia pelaajia.

MIKSI?- kysymys tulee hyvin usein valmennettavan suusta, ja siihen tulisi aina kyetä vastaamaan. Valmentajan auktoriteetti perustuu usein ammattitaitoon, ja mikäli valveutunut harjoittelija kysyy tuon maagisen kysymyksin, olisi valmentajan hyvä osata sanoa muutakin kuin että ”älä kysele vaan tee”.

Viime syksynä vedin yhdet salibandyn maalivahtireenit. Alkulämpimiä otellessa pelasimme fyysisesti raskasta peliä jossa tennispalloa heiteltiin 2 vs. 2 joukkueilla. Onnistuneesta heitto-kiinniotto suorituksesta sai pisteitä, ja aina kymmenestä pisteestä sai erän ja vuoro siirtyi vastustajalle. Jokaisella pelaajalla oli värikäs liivi ´häntänä´ housun kauluksen alla, ja aina kun vastustaja oli saanut viisi pistettä, tuli vastustajajoukkueelle hännän riisto-oikeus joka onnistuessaan siirtäisi pallon omalle joukkueelle. Hetken aikaa silmiä pyöritellessä ja pelin edistyessä haparoiden eräs pelaaja kysyi että MIKSI? Vaikka kyse oli maalivahdille tärkeästä heitto-kiinniotto harjoituksesta, toin peliin kaksi uutta elementtiä monipuolistamaan harjoitusta. Selitin että häntä ja sen riisto-oikeus on mukana sen vuoksi että maalivahdin TÄYTYY tietää koko ajan

 1) Missä vastustaja liikkuu (myös selän takana) 
 2)Mikä tilanne pelissä on (oli se sitten yhden maalin johto, kiire tasoitukseen, YV tai AV tai pelin/erän viimeiset sekunnit)
3) Onko oman puolen pelaaja pelattavissa ja valmiina syötön vastaanottamiseen.

Tämän tarkennuksen jälkeen pelaajilla tuli useampi näkökulma harjoitukseen mukaan, ja heillä oli päämäärä jota harjoitella. Vastaus kysymykseen MIKSI paransi liikettä ja mahdollisti harjoituksella haettavan hyödyn saavuttamisen.

Perusteellisen selittämisen tarve ei ole olennainen ainoastaan monimutkaisissa joukkueharjoitteissa, vaan pätee myös yksilötaitojen harjoittamiseen.  Tärkeää on selittää harjoituksen syy varsinkin niiden harjoitteiden kohdalla jotka tuntuvat pelaajista vähän hölmöltä. Minkä vuoksi koordinaatiotikkailla pompitaan ihmeellisiä kuvioita, tai minkä vuoksi jalkapallomaalivahti tekee hidastettuja liikeratoja jotka näyttävät ulkopuolisesta lähinnä koomisilta. Tai minkä vuoksi salin päästä päähän tehdään hassua polvennostokäyntiä. Pelaajille ei välttämättä ole selvää että hermoratojen yhteyksiä aivojen ja jalkojen välillä pystytään rakentamaan tekemällä mahdollisimman monimutkaisia liikkeitä tikkailla. Toisin sanoen aivot pakotetaan miettimään minne ruutuun jalka kulloinkin tulee ja näin rakennetaan edellytyksiä sille tilanteelle että pallo pysyy jalassa myös tilanteissa jossa on useampi muuttuja. Muuttujia tavalliseen pallon kuljettamiseen verrattuna on esimerkiksi se kun vastustaja yrittää ottaa sitä sinulta pois, sateen liukastamalla nurmella, samalla kun pysytyt katsomaan missä oma hyökkäyspari on ja vielä näkemään miten maalivahti on sijoittunut. Mikäli kaikki hermostollinen liiketaitavuus menee siihen että pysyt pystyssä pallon ollessa jalassa, et pysty samaan pelilliseen suoritukseen kuin kaveri jolla pallo pysyy jalassa taidolla joka tulee ´selkärangasta´. Näitä tilanteita varten on hyvä jauhaa sitä koordinaatiotikasta niin paljon kuin ehtii. Pelaajat useasti ymmärtävät vain että tikkaita pomppimalla oppii pomppimaan tikkaita.

Mutta taikatemppu onkin selittää se pelaajalle, että MIKSI !!!

 

 

perjantai 6. helmikuuta 2015

Lihashuollon lyhyt oppimäärä - eli "onko ihan pakko?"

Tämä kirjoitus ei ole ohjenuora oikeaoppiseen lihashuoltoon vaan tarkoitus olisi antaa valmentajille edes yksi tai kaksi nasevaa vastausta siihen kun joukkueen tähtihyökkääjä (jota loput joukkueen jäsenet kuitenkin matkivat) esittää retorisen kysymyksen "onko pakko?".

Kun pelaaja on nuori, notkea ja terve on täysin ymmärrettävää että tarve lämmitellä, venytellä ja verytellä ennen suoritusta ja varsinkaan sen jälkeen ei ole itsestäänselvyys. 10-13 vuotias juniori todennäköisesti pystyy turnauspäivänkin jälkeen suoriutumaan seuraavan päivän reeneistä tuossa iässä lähes normaalisti. Painotus sanoilla 'tuossa iässä' ja 'lähes' !!!

Ensinnäkin koko valmennustyön lähtökohta tulisi tasosta ja harrastuksen vakavuudesta riippumatta olla tulevaisuuden rakentaminen. Suurin osa valmennustoimenpiteistä tähtää siihen että nuori kehittyy ja oppii asioita tulevaisuutta varten. Juniori jonka ei ole koskaan tarvinnut venytellä tai lämmitellä, onkin pulassa kun murrosiän kynnyksellä suorituskyvyn ylläpito vaatiikin valtavat määrät rutiininomaisesti tehtyä työtä lihaskunnon eteen. Revähtymät, venähdykset ja muut ennalta ehkäistävissä olevat vammat saattavat pakottaa pitkiinkin taukoihin harjoittelussa. Kun lihaksisto ei ole tottunut valmistelu-suoritus-palautus-jälkihoito rutiiniin, lienee lähes mahdotonta saada jatkossakaan koneesta kaikkea irti. En ole lääkäri tai urheilun suorittamisen mekaniikkaan erikoistunut terapeutti, vaan perustan edellisen väitteeni maalaisjärkeen ja pitkään omakohtaiseen kokemukseen.

Toiseksi väitin että suorituskyky on "lähes" ennallaan, eli toisin sanoen se kärsii lihashuollon laiminlyönnistä. Perustin väittämäni siihen että uskon että lihaksiston kyky tuottaa kerta toisensa jälkeen maksimivoimaa ja -nopeutta ei voi olla yhtä hyvä jos lihaksissa edellisen suorituksen jäljiltä on vielä kuona-aineet jäljellä. Samalla tavalla saunan kiuas ei vedä niin hyvin ennen kuin edelliset tuhkat on tyhjennetty pesästä!

Enempää väittämiä en uskalla tehdä sillä en voi perustella niitä kiistattomilla faktoilla.
Olen saanut aina koulutuksen siitä että peliä edeltävä lämmittely ja lihaksiston rasitus pitäisi olla hitaasti nouseva ja asteittain maksimisuoritukseen tähtäävä, ja pelin tai muun suoritukseen jälkeen puolestaan asteittain laskeva ja lepotilaan valmistava loppulämmittely. Näin suorituksen jälkeen käynnistetään keholle tärkeä palautumisprosessi. Tämän vuoksi on tärkeää että pelin päätyttyä tehdään loppuveryttely. MYÖS HÄVITYN PELIN JÄLKEEN!

Liian usein näen joukkueita jotka tulevat pelipaikalle 30 minuuttia ennen peliä, vaihtavat varusteet, juoksevat kolme kertaa kentän poikki, ottavat nopean drillin pallokosketusta ja ovat valmiina peliin. Homma toimii mutta saattaa olla että seuraavana päivänä osallistujat.comissa lukee muutaman pelaajan kohdalla poissaolon syynä 'paikat kipeenä'

 Tuttua???

Pelin päätyttyä, varsinkin tappioon päättyneen pelin jälkeen joukkue kerää romunsa nopeasti pois ja poistuvat vanhempiensa kyytiin. Rauhallinen asteittainen palautuminen ja samaan aikaan palaute muutamasta pääkohdasta ja sen jälkeen kehoitus tulla seuraavana päivänä hyvin venytelleenä reeneihin olisi minun mielestä paljon ammattimaisempi tapa poistua areenalta.

Kun olimme valmentajakaverin ja muutaman pelaajan kanssa katsomassa jalkapallon Suomi - Espanja karsintapeliä jäimme pelin päätyttyä paikoillemme odottelemaan ruuhkan hälvenemistä. Samalla sain tilaisuuden seurata miten maailman (silloinen) huippujoukkue toimii pelipäivinä. Kymmenen minuuttia pelin jälkeen Espanjan joukkue palasi kentälle kuiviin ja lämpimiin asusteisiin pukeutuneena. Seuraavan 45 minuutin ajan joukkue asteittain palautti kehonsa täydestä suoritustilasta lepotilaan noin viiden erilaisen harjoitteen myötä. Erityisesti kahden maalivahdin toiminta pelin jälkeen kiinnitti huomiota.

Edellä mainittua ei luonnollisesti voi soveltaa suoraan junioritoimintaan, mutta antaa mielestäni vahvan JAA äänen hyvän ja perusteellisen lihashuollon puolesta.

Harjoitukseen valmistavat rutiinit eivät tarvitse olla monimutkaisia ja täydellisyyteen pyrkiviä. Pienemmissä juniorijoukkueissa riittää että alkulämpö otetaan ja selitetään MIKSI, venyttelyjäkin voidaan tehdä yhdessä - pääasia että aletaan pikkuhiljaa opiskelemaan myöhemmin pakollisia rutiineja.

Tärkeää lihashuollosta tulee heti nappulaliiga iän jälkeen ja hyvä merkki onnistuneesta lihashuollosta on silloin kuin joukkue ja/tai pelaaja EI ERIKSEEN HAVAITSE että sillä on merkitystä suoritukseen. Tämä kertoo siitä että oikeat toimintatavat on omaksuttu ja niistä on hyötyä.